Kun tukena on Personal Trainer
Vuosi oli varmaan 2014, kun nykäisin esikoulun pihassa erästä naista hihasta. Meidän lapset kävi samaa eskaria ja näimme lähes joka aamu pihamaalla. Tiesin hänen tekevän työkseen PT:n hommia ja moneen otteeseen päätin, että huomenna varmasti juttelen hänelle! Jouduin keräämään rohkeutta lopulta muutamankin viikon ajan: pelkäsin, että sillä samalla sekunnilla kun suuni avaisin minut sidottaisiin jalkaprässiin ja pakkosyötettäisiin maitorahkalla.
Siitä parkkipaikalta meidän matka kuitenkin sai alkunsa. Tämä nainen on näiden vuosien aikana ollut tukemassa, kannustamassa, opettamassa ja neuvomassa niin syömisessä kuin treenaamisessakin. Välillä on tainnut joutua vähän terapeutinkin rooliin. Yhdessä ollaan laihduttu, lihottu, kaaduttu ja onnistuttu.
Ensimmäiset treenit ja edistyminen
Ihan alkuun me taidettiin tavata kerran viikossa, myöhemmin kerran tai kaksi kuussa. Ekalla tapaamisella otettiin mittoja, valokuvia ja juteltiin tavoitteista. Niin ja sitten punnittiin! Kuinka ahdistavalta tuntui, kun toinen kaivoi sen vaa’an kassistaan esille ja mua jännitti, minkä lukeman se antaa. Alussa oli jotenkin noloa ja vähän nöyryyttävää paljastaa toiselle näitä omia strategisia mittojaan, varsinkin kun ne eivät kovin imartelevia olleet. Mutta tähänkin tottui, ja olihan se sitten jo ihan erilaista kun tulokset näkyi siinä vaa’alla.
Ja ai kauheeta ne meidän ekat treenit! Napsin itsestäni vielä valokuvia eteisessä ennen ekoja treenejä; peilistä näkyi onneton, pöhöttynyt, jännittynyt ja lievästi toiveikas huonokuntoinen nainen. Treenin jälkeen olin niin huonovointinen, että lupasin itselleni etten enää koskaan päästäisi itseäni niin huonoon kuntoon. Muistan myös kuinka pyysin toisen mun työpaikalle esittelemään mulle tehdyn kotitreeniohjelman. Olin ihan oikeesti ajatellut, että siinä työpaikan käytävällä voidaan asia käydä läpi. No, hän saapui hymyilevänä paikalla limenvihreiden 1,5kg käsipainojen kera ja treeniohjelma muovitaskussa. Ja mä sitten siinä tein vipunostoja keskellä työpaikan käytävää. Mun käsitys treenistä oli selkeesti vähän liian kaukana todellisuudesta.
Pikku hiljaa kuitenkin me edistyttiin, ja ennen kaikkea minä edistyin. Paino lähti laskuun ja salillakin sai nostettua jo vähän isomman käsipainon ilmaan. Ja se onnistumisen ilo oli joka kerta yhteinen. Tosin ihan mutkatonta ei edistyminen ole ollut, välillä on otettu kovaakin takapakkia. Aina olen saanut ymmärrystä, vaikka joskus kyllä sitten sitä perseellekin potkimista.
On ollut hetkiä, kun olen luovuttanut kokonaan. On ollut viikonloppuja täynnä suklaata, siideriä ja homejuustoa, siis dieetistä huolimatta. Silti, aina isojenkin munauksien jälkeen mut on otettu ilolla vastaan.
Olisinko pärjännyt yksin?
Oon monesti miettinyt, olisinko yksin saanut tätä kaikkea aikaiseksi. Tuskin. Olisin ehkä googlettamalla osannut laatia itselleni dieetin ja saliohjelman mutta netistä en olisi löytänyt sitä tsemppiä mitä olen toiselta saanut. Hän on laittanut mut uskomaan itseeni ja opettanut, että mun henkiset ja fyysiset rajat on paljon pidemmällä kuin itse kuvittelen.
Jossain kohtaa olisi varmaan päästettävä toisesta irti, jotta jäisi tilaa myös seuraaville onnistujille. Pitäisi myös opetella luottamaan omaan itseensä niin, ettei tarvisi enää toista siihen kannustamaan. Jotenkin vaan saan edelleen niin paljon irti meidän yhteisistä treeneistä, että en ole valmis vielä yksin elämään. Tällä hetkellä me nähdään kerran viikossa paritreenin merkeissä: ollaan kaverin kanssa tämä syksy käyty yhdessä treenissä. Just sovittiin, että otetaan taas vähän tiukempi setti loppuvuodelle; nyt siis yhdessä ystävän kanssa. En malta odottaa, mitä saadaan taas yhdessä aikaan!
Multa kysytään usein, kannattaako Personal Trainerin hankkiminen? Ehdottomasti!
