Kauhee läski! Ruma! – puhutko itsellesi näin?

Kato nyt, kun sulle puristuu tommonen vatsamakkara tohon. Ootko huomannut, että sun napa on ruman mallinen? Pitäskö noi sun varpaat amputoida, kun ne on ihan epämuodostuneet. Vitsi sä oot kyllä saamaton ja laiska ihminen. Kukaan tollasta naama kattele. Eikö sua hävetä mennä tolla kropalla uimahalliin, kun kaikki roikkuu ja tursuaa? Tollanen vanha läskikurppa, muut on kyllä niin paljon kauniimpia. Ootko oikeesti noin tyhmä? Mitään et osaa.

Sanoisitko näin ystävällesi? Ventovieraalle? Ylipäätään toiselle ihmiselle? Toivottavasti et.

Miksi sitten sanomme näin itsellemme? Olemmeko jotenkin ansainneet huonompaa kohtelua kuin muut? Miksi näiden asioiden sanominen toiselle saa meidät tuntemaan ikävästi, mutta itsemme haukkuminen ei hetkauta omatuntoa. Luulen, että jos kirjoittaisin ylös kaikki pahat ajatukset itsestäni, järkyttyisin. En ikinä puhuisi kenellekään toiselle niin kuin puhun joskus itselleni.

Itsensä sortaminen on tuhoisampaa, kuin osaamme ajatella. Toistamme näitä kauheuksia itsellemme viikoittain, jopa päivittäin. Ehkä joka kerta, kun törmäämme peilikuvaamme. Niin usein, että lopulta uskomme itseämme.

Lapsena vielä rehellisesti uskomme, että meistä voi tulla isona mitä vaan – astronautti, filmitähti tai vaatesuunnittelija. Kehuskelemme tikku-ukko piirustuksillamme ja nautimme yleisön taputuksista, kun laulamme epävireisesti harjanvarteen. Ei ole niin väliä, osaako ja onko astronautiksi tuleminen mahdollista. Merkitystä on vain sillä, että itse uskoo lahjoihinsa. Sitten kasvamme aikuisiksi ja hukkaamme tämän luontaisen ja terveen itserakkauden. Koko itserakkaus käsite muuttuu negatiiviseksi: ei kukaan halua olla omahyväinen.

Katso itseäsi peilistä ja kerro peilikuvallesi kuinka kaunis olet. Kerro itsellesi, kuinka täydellinen olet juuri tuollaisena. Toista päivittäin, kunnes alat uskomaan itseäsi.

Mä olen aina pitänyt tällaista itsensä psyykkaamista huuhaana. Peilikuvansa kehuminen ei tee musta hoikempaa, kauniimpaa eikä viehättävämpää. Korkeintaan tuntuu hölmöltä, kiusalliselta jopa. Mutta väkisinkin olen alkanut miettimään, pitäisikö kuitenkin itselleen alkaa puhumaan kauniimmin? Jos uskon omaa haukkumistani, miksi en uskoisi myös kauniimpia sanojani? Enkö kuitenkin olisi sen arvoinen, että puhuisin itselleni kauniisti, lempeämmin?

Ja olisihan se nyt hienoa, pystyä katsomaan itseään peilistä ja nähdä ensimmäisenä kauniit poskipäät rumien hampaiden sijaan. Negatiivisuudella harvemmin saavuttaa mitään, positiivisuudella taas paljonkin. Ehkä se tehokkain dieetti ja nopein tapa kehittää itseään olisikin tässä: puhuisi itselleen kauniimmin ja alkaisi näkemään itsensä paremmassa valossa.